Istun paikallisessa pikaruokaravintolassa jossa soi iskelmä(?)  oma mieleni ei ole iloisimmalla päällä mutta viereisesssä pöydässä keski-ikäinen pariskunta näyttää  vastarakastuneelta; aivan kuten iskelmäradion biisissäkin laulettiin sillä hetkellä.

Mielessäni pyöri tuhansia asioita. Oma rakkauteni syvä kohde on puolustusvoimien helmassa ainakin puolivuotta, tarviiko minunkin odottaa todella 20 vuotta että saan olla taas onnellinen teiniaikoijen pikaruokaravintolassa! vai onko kyse siitä että olen kateellinen sille "vanhalle parille".. Olenko todellakin niin rakastunut että oma minäni ja MINUN arkeni kärsii siitä. eikö minun pitäisi nauttia siitä että olen löytänyt viimein sen oikean ja saan silti tehdä edelleen vapaasti mitä haluan (käydä syömässä tyttökavereideni kanssa, nauttia puhelimessa juoruilemisesta tyttöjen juttua hokien?)

Tiedän vastauksen. Se ahdistaa minua. Olen aina ollut itsenäinen ja nauttinut irtosuhteista. olen hyvin voinut olla on/off tilanteessa minua sen haittaamatta kummemmin. Mutta en enää; olen löytänyt ihmisen kenen kanssa haluan olla kaiken ajan, jota ilman minua ei enää ole ja hänen ollessa poissa suurimman osan viikosta (ja pahimmillaan monta viikkoa) en tunne löytäväni itseäni enää. se ahdistaa, sillä en vaihtaisi rakastunutta tilaani koskaan pois mutta elänkö tämän ajan ahdistuneena ?